Northern Hijabees: May I introduce myself

Niin tota noin, nimeni on Rawan ja olen 20-vuotias, yksi Hijabiksi-projektin tytöistä. Synnyin pieneen kylään Syyrian eteläosissa. Perheeseni kuuluu äiti, isä ja viisi sisarusta, joista nuorin täyttää muutaman päivän sisällä 7 (lahjaa ei ole vielä ostettu). Vietän paljon aikaa perheen kanssa, koska meillä on paljon yhteisiä harrastuksia, joita teemme yhdessä. Syksyisin menemme kalaan, talvella katsomme elokuvia ja kesäisin matkustamme ulkomaille. Äidin kanssa lenkkeilen ja käyn kuntosalilla, isän kanssa keskustelen murheista ja pikkuveljen kanssa katson jalkapalloa. Meidän lempijoukkue on Barcelona, tietty.

So, my name is Rawan and I am 20 years old, one of the girls in our hijabiksi-project. I was born in a small village in the southern part of Syria. My family consists of mother, father, and five siblings. The youngest will turn 7 in a few days and I haven’t bought a gift yet. I spend a lot of time with my family, because we have lots of common interests, which we will do together. In the autumn, we go fishing, in the winter we watch movies and in the summer we travel abroad. I go jogging and to the gym with my mum, I talk with my father about sorrow and with we like to watch football with my baby brother. Our favorite team is Barcelona, of course.

Harrastin pitkään jalkapalloa ja koska olin hyvä siinä, minut sijoitettiin ala-asteella koulumme poikien jalkapallojoukkueeseen. Sillä aikaa kun muut tytöt olivat hyppimässä hyppynarua välitunnilla, minä olin pelaamassa pallopelejä poikien kanssa. Vietin ensimmäiset 9 vuotta elämästäni pienessä kylässä, jossa meidän lapsien piti tehdä omat keinut auton renkaista ja lentokoneita pusseista. Kun muutin isompaan kaupunkiin, niin minun oli vaikeaa ymmärtää niitä tyttöjä, jotka istuivat kotona koko päivän barbien ja bratzien kanssa. Itse en ole koskaan omistanut barbie-nukkea. Minun oli helpompi liikkua poikien seurassa, sillä he olivat yhtä villejä ja hulluja kuin minäkin. Vaikka nyt olen 20 vuotta vanha, olen edelleen yhtä seikkailun- ja jännityksenhaluinen kuin 6-vuotias Rawan. Mikään päivä elämässäni ei ole samanlainen kuin edellinen ja sanaa ”rutiini” ei löydy elämäni sanakirjasta.

For a long time a played football as my hobby and because I was good at it, they moved me to boys' football team in primary school. While other girls were jumping rope at recess, I was playing ball games with the boys. I spent the first 9 years of my life in a small village, where we children had to make our own swing out of car tires and aircraft out of bags. When I moved to a bigger city and it was difficult for me to understand those girls who were sitting at home all day playing with Barbie and Bratz. In fact, I have never owned a Barbie doll. It was easier for me to hang out with the boys, for the reason that they were as wild and crazy as I was. Even though I am now 20 years old, I am still the same adventure and excitement willing than the 6 year old Rawan. Not a single day in my life is the same as the previous one, and the word "routine" is not found in the dictionary of my life.

Perhe, ystävät, uskonto ja kamera ovat elämässäni asioita, joista en voi luopua mistään hinnasta. Ups, unohdin mainita, että olen harrastajavalokuvaaja. Aloitin valokuvaamisen noin kuusi vuotta sitten. Alussa pimiö oli minun kotini, siellä vietin monta tuntia päivittäin kehittelemässä mustavalkoisia kuvia. Voitte vain kuvitella miten paljon rakastan mustavalkoisia kuvia. Jos mustavalkoinen kuva olisi ollut ruoka, söisin sitä jokapäivä kyllästymättä ja jos se olisi ollut lapsi, niin söisin sen suloisia punaisia poskia (mieleen ei tule muuta kuin syömiseen liittyviä esimerkkejä). Vaikeinta valokuvaksessa on kuvien pois heittäminen, vaikka tietää hyvin otetun kuvan olevan huono. Asia, mitä myös rakastan tehdä ja joka saa välillä minut unohtamaan kellon viisareiden kulun, on taidehistorian lukeminen. Kiehtovinta asiassa on se, että alkaa huomata tyyli-ihanteita, joita on käytetty ympärillä olevissa rakennuksissa.

Family, friends, religion, and the camera are the things in my life that I cannot life without. Oops, I forgot to mention that I am an amateur photographer. I started photography about six years ago. In the beginning the darkroom was my home, I spent many hours there on a daily basis developing a black and white photos. You can only imagine how much I love black and white photos. If a black and white picture would be food, I would eat it every day without becoming dated, and if it would be a child, I would eat the sweet red cheeks (only examples related to eating comes to my mind right now). The hardest part is photographing is throwing a photo, even though knowing that the captured photo is bad. The thing that I love to do, and sometimes gets me to forget the course of time, is reading the history of art. The most fascinating fact is starting to notice the style of ideals, which have been used in the buildings around us.

Niin ja senkin unohdin mainita (minulla on nimittäin huono muisti), että olen käyttänyt huivia nyt 10 vuotta eikä huivi ole ollut minulle koskaan esteenä missään harrastuksessa tai paikassa, ellei se este tulee ympäröivältä yhteiskunnalta. Huivi kangaspalana ei aseta rajoja tunteille, hulluuntumiselle eikä myöskään kiellä oman persoonan esiintulemista.

Oh, I also forgot to mention (in fact I have bad memory) that I have used a head scarf for 10 years now, and a scarf has never been an obstacle for me in any hobby or a place, unless it becomes an obstacle to the surrounding society. The scarf as a piece of cloth doesn’t set limits on feelings, going wild nor it does preclude your personality to come out.

Ja lopuksi ajattelin jakaa teidän kanssa muutaman kuvan omasta historiastani.

And finally I thought I would like to share few pictures of my own history with you.